Kuusi kuvaa kesästä

Joulukuun ensimmäinen. Tänne eteläänkin on saatu vieno lumipeite ja pikkupakkanen. Luulen että en ole ainoa joka on sormet ja varpaat ristissä toivoen että tämä olisi pysyvä olotila tuonne maaliskuulle saakka. Päivän valkenemista odotellessa tartuin Puutarhurintytär blogista saamaani haasteeseen, jonka säännöt kuuluvat näin: Julkaise kuusi kuvaa kesästä ja kerro mikä niistä on se parhain. Siis yksinkertaisuudessaan paras muisto, hetki, loppuunsaatettu projekti, valokuva yms. Mikä vain sinusta on se paras muisto. 

Aloitan heti huijaamalla, en vain pystynyt valitsemaan näistä kuvaavinta. Kyseessä on siis retkeily kansallispuistoissa. Tämä retki tehtiin juhannuksena Isojärven kansallispuistoon. Monipuolinen reitistö, mahtavat maisemat, rehevä luonto majavanpatoineen ja historiaa huokuvat vanhat rakennukset tekivät retkestä ikimuistoisen.

Pienimuotoisempaa retkeilyä elikkäs kotiseutumatkailua harrastin hevosen selässä, tässä kyydissä löysin paikkoja joihin en muuten olisi koskaan eksynyt. Kesä, kärpäset ja paarmat antoivat inspiraation luoviin paarmankarkoituskeinoihin, ei ollut hepo moksiskaan heiluvista lehdistä. Oikein toimiva ratkaisu jos on tuommoinen lehmänhermoinen otus. Hekemmillä voisi mennä tanssiksi kun silmän vieressä lehvä heiluu joka askeleella.

Ja se niittypenkki, se jaksoi kukkia koko kesän <3

Lapsena en osannut arvostaa marjareissuja, meille lapsille tungettiin joku viilikippo kouraan ja siihen sitten piti marjoja kerätä. Taisi mennä enemmän leikiksi serkkujen kanssa ne retket. Ja retkien kohokohta oli tietysti evästauko.

Nykyisin alkaa jo keväällä kauhea tiiraaminen, kukkiiko mustikka ja onko raakileita. Kesällä seurataan silmä tarkkana raakileiden kypsymistä, onko satoa odotettavissa ja missä on parhaat apajat tänä vuonna. Ja voi sitä riemua kun kypsyysaste on sellainen että autoon pakataan ämpärit, poimurit ja tietysti eväät.

Tässäkin piti huijata, ei ollut yhtä kuvaa joka tiivistää kuvallisesti sanan Oulu <3. Lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunki. Ja edelleen sellainen henkinen kotikaupunki. Vaikka olen ollut sieltä pois jo kauemmin kuin ehdin aikanaan siellä asua on joka kerta sellainen olo kuin kotiin menisi. Tämän vuoden tammikuussa kirjoitin jutun edelliskesän kotiseutumatkailusta (kurkkaa täältä), siellä hiukan lisää tuosta ihanasta kaupungista ja sen olohuoneesta Hupisaarista.

Metsä on paikka jossa hiljennyn. Pehmeä maasto jalan alla, luonnon äänet, tuoksut, tunnelmat. Siellä hoidetaan sielua ja kehoa. Ei ole mitenkään tavatonta että välillä istun kannon nokkaan tai pyllistelen milloin minkäkin luonnonihmeen äärellä. Ja menossa mukana aina uskollinen Rinsessakoira <3

Puutarhavarpaat. Tähän kuvaan kiteytyy paljon isoja asioita. Isot elämänmyllerrykset, uuden kodin pikkiriikkisen pihan myllerrykset, uuden alku ja sen äärelle pysähtyminen.

Pitkän pihankaivelupäivän jälkeen nostan jalat ylös, kolottavalle kropalle annetaan ansaittu lepo. Katse kulkee päivän aikaansaannoksissa, olo on väsynyt mutta onnellinen, mieli rauhallinen. Tässä voisi olla se kesän paras muisto.

Puutarhavarpaat. Niistä en haluaisi luopua koskaan. Toistaiseksi saan pitää ne, pikkiriikkisellä pihalla.

Haastan mukaan Kukkia ja Haaveita -blogin. Haasta yksi tai useampi blogi ja ilmoita Tuplasti Terapiaa -blogiin osallistumisesi ja että saako siellä julkaista parhaan muistosi tulevassa koontipostauksessa. Parhaat muistot kerätään yhteen postaukseen. Instan puolella voi myös osallistua, siellä kesämuistot kerätään lisäämällä kuviin teksti #kuusikuvaakesästä@pirjodg