Miksi meidän puutarhassa on Via Dolorosa?

Viime keväänä meillä oli Miehen kanssa sellaista hiukan kiivaammansorttista ajatustenvaihtoa asiasta jos toisestakin, sen seurauksena ilmapiiri sekä sisällä että ulkona oli yhtä lämpöinen ja rehevä kuin allaolevassa kuvassa. Puutarhahommatkaan eivät oikein ottaneet tuulta alleen, yhdessä pitäisi tehdä mutta mitä.

Oltiin Miehen kanssa mietitty jo aiemmin että mitä tuolle alueelle oikein tekisi, pensasalue ei sovi siihen ja perennapenkkiä ei oikein huvittanut tehdä. Miten olisi jonkinlainen kivikkoryhmä.

Tuumasta toimeen. Aidan viereen oli pihankaivuun seurauksena kertynyt jokunen kivi, Mies kampesi niistä suurimman osan yksin rautakangen ja kottikärryjen kanssa, taisi terve kiukku antaa hommiin  lisäpuhtia. Isoimpien siirtelyyn hän kuitenkin huikkasi minua kaveriksi. Ei minusta juurikaan apua siinä ollut, lähinnä kottikärryjä pitelin tasapainossa tai paikallaan. Mutta kivien asemointiin ja kääntelyyn sitten osallistuin sitäkin pontevammin.

Ajatuksena oli, että tähänä penkkiin ei laiteta kovin paljoa rahaa vaan käytetään olemassaolevaa materiaalia. Multa ja muutamat heinät olivat ainoat joista maksettiin.

 Aidan vieren perustettiin kuolleiden runoilijoiden seura, jossa elelee lähes henkensä heittäneet mutta vielä armon saaneet pensaat. Katsotaan mitä niistä tulee.

Kuparisaraa istutettiin taaempaan penkkiin ja sininata pääsi etupenkkiin. Lisäksi multiin pääsi suikeroalpi ja yksi toisesta penkistä siirretty lamoavakasvuinen paljakkapaju. Sitten tein emämunauksen ja istutin etupenkkiin minttua. Paha virhe.

Minttu on saanut alkunsa kaupan yrttipuskasta, jonka istutin kasvilavan nurkkaan. Seuraavana kesänä se yllätti meidät valtaamalla kuudesosan koko kasvilavasta. Mikä kasvuvoima!

Heti ensimmäiseksi maan sulettua alkaa tuon mintun repiminen pois. Tosin taistelu on jo valmiiksi hävitty, sillä se on todella kova leviämään pienestäkin juurenpalasta. Mutta onpahan puuhaa sitten pitkin kesää kun voi nyppiä minttuja aina ohimennen tuosta penkistä. Ties vaikka opettelisin tekemään Mohitoa...

Keskelle aluetta tehtiin pieni polku, hiekkapohjalle aseteltiin pyöreitä noppakiviä. Ei tuota polkua ole varsinaisesti kulkemiseen tarkoitettu, mutta antaa hauskaa rytmiä ryhmälle. Ja tietysti nimen. Via Dolorosa...

Sanotaan että tärkeintä elämässä on puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää. Silti rehellinen ruumiillinen työ siloitti särmät Miehen ja minun keskusteluista ja lopulta sopu sai sijan talossa ja puutarhassa. Että on se sitten kuitenkin aika tärkeää.

Tuosta alueesta tulikin oikein kiva, mutta kovin pieneltä ja nupolta se näin jälkikäteen näyttää. Niinpä alueelle on suunniteltu jatkoa, tällä kertaa huomattavasti leppeämmissä tunnelmissa.

En ole koskaan tehnyt varsinaisesti pihasuunnitelmia, evääksi Mies laittoi minulle pihan kuvan messengerissä ja sanoi että tuon pohjalta voisit suunnitella miten aluetta voisi jatkaa.

Ja minä tyttöhän suunnittelin :D

Aurinkoista ja kevätrintaista viikonloppua jokikiselle <3